Syksy on kulunut vauhdilla. Viime postauksessa toinen tiimitehtävämme oli edennyt loppusuoralle. Tiimit suunnittelivat itselleen oppimistiloja pohtien samalla mitä on hyvä oppiminen. 6-9 luokkien kaikista esityksistä valittiin 12 jatkoon moi-opettajien keskinäisellä raadilla. Kriteereinä olivat esitysten omaperäisyys, käyttäkelpoisuus ja erilaisuus. Nämä 12 esitystä esiteltiin koko koululle ja raati arvioi työt. Raati koostui koulun henkilöstöstä sekä pienemmistä oppilaista. Raati palkitsi perustellen 3 esitystä, joita palkitut tiimit alkavat yhdessä työstää eteenpäin toteuttamista kohden.
Sisustussuunnittelu ei arvatenkaan ollut ihan kaikkien oppilaiden juttu. Toisille sen sijaan tehtävä oli todella motivoiva ja inspiroiva. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus oli vaativa ja suuritöinen. Ehkä tehtävänannon taustalla olikin osittain huoli siitä, että ilman tiukkoja kriteereitä tai massiivisia tehtävänantoja tuotosten taso ei ole riittävän korkea ja aidan ylittäminen matalimmasta kohtaa on liian helppoa. Tästä taas seuraa mutinaa (tai tunne mutinasta?), ettei tämän tyylinen työskentely tuota mitään lisäarvoa, vaan ehkä jopa päinvastoin.
Mitä tästä opimme? Kriteereiden paljous tai tehtävänannon vaativuus ei sinänsä motivoi työskentelyä ainakaan niiden tiimien kohdalla, joilla jo ennestään on hankaluutta orientoitua koko tehtävään. Innostuneet oppilaat taas ovat kovin huolissaan siitä, että ovatko he tehneet tarpeeksi ja pitäisikö jo sellaisenaan hienolla tolalla olevien töiden olla vielä jotain enemmän.
Painittuamme eri tiimien ongelmien kanssa pohdimme palavereissamme motivaation ongelmaa. Motivaatio ei vaikuta kasvavan paineesta. Eikä se kasva tehtävänannosta, jolla ei ole mitään liittymäkohtaa mihinkään oppilaan kokemusmaailmassa. Vaikka idea perusteltaisiinkin aitona mahdollisuutena vaikuttaa, surullista kyllä, monikaan oppilas ei luota tai usko mahdollisuutensa vaikuttaa koulun arkeen. Opettajien puheet siitä, että nyt teillä on aikuisten oikeasti tilaisuus, kaikuukin oppilaille pelkkänä tyhjänä jargonina.
Valtaosa esityksistä oli hienoja, innostuneita tiimejä oli paljon. Sisältöjä tai lopputulosta tärkeämpää kuitenkin oli se, että tässä, vaikkakin vaativaksi ilmenneessä tehtävässä, tiimien työskentely kehittyi valtavasti. Vaikeuksien kautta voittoon näytti pätevän ainakin tässä.
Päätimme muuttaa seuraavaan tehtävään suuntaa. Koska olimme pohtineet niin paljon motivoimista ja mielekkyyttä, annoimme tiimeille hyvin vapaamuotoisen tehtävän. Oppilaat usein kysyvät ”onks pakko?” tai ”mitä järkee?”. Heitimme pallon takaisin kysymällä ”mitä hyötyy?”. Tiimit pohtivat, mitä koulussa pitäisi oppia. Opittava sisältö pitää kytkeä jollain tapaa perustellen laaja-alaisen osaamisen kahdesta kolmeen osa-alueeseen. 16.12. meillä on 6-9lk kokoamat messut aiheesta ”mitä koulussa kannattaisi oppia?”. Messuihin pääsee tutustumaan koko koulu. Oma aihe esitellään tiimin messustandilla. Aihe tulee kyetä ainakin osittain opettamaan pisteellä kävijöille.
Aikaa tehtävän suunnitteluun ja toteuttamiseen on ollut tiivistetysti. Tämäkin oli tietoinen ratkaisu edellisen laajan tehtävän jälkeen. Tällä hetkellä näyttää, että ratkaisu oli kaikin tavoin oikea. Käynnistyminen on ollut sujuvaa verrattuna alkusyksyyn. Tiimit tarttuvat tehtäviin ilman suurempia kuohuja.
Moila(i)sten syksy alkaa kallistua kohti loppua. Olemme selkeästi yliarvioineet sen, mitä voimme vuodessa saavuttaa. Asioiden mittakaava paljastuu juurakkoineen vasta tehdessä. Toisaalta saatamme myös yhtä pahasti alirvioida sen, mitä voimme saavuttaa kymmenessä vuodessa. Kevättä kohden lähdemme paljon viisaampana ja toisaalta emme yhtään vähemmän rohkeina. Suuntaa pitää uskaltaa muuttaa, kokeiluja tehdä hankaluutta sietäen.
Ennen vuodenvaihdetta vielä jouluiset messuterveiset!
#MOI-hanke 