Toinen tiimitehtävämme on valmistumaisillaan. Syysloman ympärillä aika on kulunut paitsi laitteiden käyttöönotossa myös erilaisten ryhmissä esiin nousseiden haasteiden ja ilmiöiden parissa. Oppilastiimit polarisoituvat herkästi. On ryhmiä, jotka suorastaan liitelevät prosessinsa kanssa. Toisaalta on ryhmiä, jotka eivät näe annetulla tehtävällä mitään merkitystä mihinkään. Osa oppilaista on purkanut pettymystään koko hankkeeseen, koska he ovat luulleet pääsevänsä tekemään jotain kivaa, mutta nyt onkin tällaista tylsää ja merkityksetöntä.
Olemme tiedostaneet, että tehtävämme on haastava. Kuvataiteen opettajan asiantuntemus on avainasemassa. Ensimmäisen harjoitustehtävän jälkeen halusimme rakentaa tehtävän, jossa on selkeät kriteerit ja vaatimukset lopputulokselle. Tehtävää on myös vaiheistettu tiukasti. Ohjattavien tiimien määrä on erityisesti aineenopettajille haasteellinen sen ollessa jopa kolme luokkaa, joita tapaa viikottain parisen tuntia. Tiivistettynä: tekemistä riittää, ohjausta on oltava saatavilla ja se tärkein – keskusteltava olisi todella paljon.
Muutama meistä osallistuu tällä hetkellä Tiimiakatemian Tiimivalmentaja-koulutukseen. Olemme oppineet jo nyt paljon dialogin merkityksestä ja todellisen tiimin rakentamisesta. Oppilailla tulisi olla todella paljon aikaa harjoitella yhdessä keskustelua, dialogia, jotta heistä saataisiin rakennettua todellisia tiimejä. Tällä hetkellä todellisuuttamme on, että oppilaat ikään kuin ”heitetään” tilanteeseen ja sitten on vain alettava toimia. Opettavaista toki tämäkin, mutta osalle raskasta ja hankalaa, mikä herättää oikeutetusti kysymyksen: ”Mitä järkeä tässä on?” Lääke tähän kysymykseen on keskustelu, läsnäoloa ja aikaa vaativa keskustelu. Kuitenkin koulussa tuntuu olevan aina kiire. Myös meidän, hankkeen opettajien palavereissa, on arjen ohessa kiireen tuntu. Seuraavassa palaverissa olemmekin päättäneet ottaa aikaa keskustella nimenomaan ohjaamisen kysymyksistä niiden haasteiden näkökulmasta, mitä olemme kokeneet. Mielenkiintoinen kysymys on kuitenkin tuo koulussa hiipivä kiire. Mitä se siellä tekee, kun se ei ainakaan näytä edistävän oppimista?
Luokanopettajan ja aineenopettajan ohjaustyössä on se selkeä ero, että luokanopettajan on mahdollista olla ryhmänsä kanssa huomattavasti enemmän. Paino on nimenomaan sanalla ’olla’. Tämä tarkoittaa, että osa ohjaustatyöstä on melkeinpä huomaatonta ja työt edistyvät ilman voimallista puuttumista, vaikka aina ei siltä ulospäin vaikutakaan. Läsnäololla ja ajalla vaikuttaisi olevan suuri merkitys, vaikka näin kirjoitettuna se vaikuttaakin itsestäänselvyydeltä. Koulupäivässä tällä rakenteella tämä ei kuitenkaan ole sitä.
Tarvitaan siis kysymyksiä, keskustelua, puhetta, ilmaisua, parhaimmillaan dialogia. Voiko sitä oikeastaan olla liikaa, kun on ihmisen kasvusta kyse?
#MOI-hanke 